Äitiys ei ole vain yhdenlainen muotti, johon me asetumme. Se on kudelma kokemuksia, muistoja, sukupolvien historiaa, tunteita ja eri elämänvaiheita. Se voi olla huokauksia keittiönpöydän ääressä, ilon kyyneleitä koulun juhlasalissa tai huolta, joka kulkee mukana hiljaisina iltoina. Se voi olla naurua, väsymystä, ylpeyttä, kaipuuta – ja kaikkea näiden välillä. Muistathan sinäkin äitiyden monet kasvot ja annat muiden äitien ja itsesi olla sellainen äiti kuin olet.
Monelle äitiys on osa identiteettiä, mutta ei sen tarvitse määrittää kaikkea. Joillekin se on rooli, joka on kasvanut vuosien mittaan, toisille se on jotain, mikä on syntynyt hetkessä. Jotkut kantavat äitiyttä sydämessään ilman että heillä on omia lapsia. Äiti voi olla myös sijainen, mummi, ystävä, kasvattaja tai henkilö, joka on ollut turva ja tuki toiselle.
Äitiyteen mahtuu ristiriitoja – riittämättömyyden tunteita, epävarmuutta, mutta myös syvää merkityksellisyyttä. On tärkeää puhua siitä, ettei äitiys ole aina kepeää, mutta että se on silti kaunista, jopa juuri siksi. Äitiys vaatii tilaa hengittää, itkeä ja iloita. Se vaatii, että muistamme katsoa myös itseämme lempeydellä – ei vain huolehtijoina, vaan myös ihmisinä, joilla on omat unelmat ja tarpeet.
Muiden luomat paineet, ohjeet ja neuvot sekä yhteiskunnan tilanne luovat paineita äitiyteen. Millainen minä olisin äitinä saattaa moni kysyä. Tai millainen olen ollut äitinä. Vaatii rohkeutta kuunnella omaa tapaa olla äiti. Vaatii uskallusta tehdä toisin tai sitten vain ohjeiden mukaan. On hyvä tunnistaa äitiyden monet kasvot eikä jämähtää muiden luomaan muottiin. Millainen äiti sinä olet tai olet ollut? Millainen haluaisit vielä olla?
Äitienpäivä on hetki kiittää – mutta se voi olla myös hetki pysähtyä. Pysähtyä miettimään, mitä äitiys omalla kohdalla merkitsee. Millainen matka se on ollut – ja mihin se on viemässä seuraavaksi. Miltä tuntuu antaa, olla saatavilla, kantaa vastuuta? Entä mitä kaipaa itse juuri nyt?
Minun tarinani äitinä
🕊 Minulle ei ollut ihan selvää alusta asti, että haluan äidiksi. Kuitenkin joskus kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen aloin miettiä, että mitä jos kuitenkin. Sitä ennen olin aika varma, etten tee koskaan lapsia. Sopivaa miestä ei kuitenkaan ollut kuvioissa ja tuskailin pariutumishaasteiden kanssa. Sitten eräänä keväänä sanoin töissä, että mulla pitää olla neljäänkymppiin mennessä mies ja kaksi lasta tai muutan takaisin ulkomaille.
Seuraavana syksynä tapasin puolisoni ja sitten mentiinkin rytäkällä eteenpäin. Se oli salamarakkautta ja melko pian olinkin sitten raskaana. Olin ihan onneni kukkuloilla, kunnes aloin oksentamaan. Alkutaipaleeni äitinä eli raskaana ollessani oli yhtä helvettiä. Kärsin hyperemeesistä koko raskauteni ajan.
Kun sitten sain pienen käärön syliini, se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Asiaa helpotti myös se, että ensimmäisen kerran kahdeksaan kuukauteen pystyin taas syömään normaalisti. Olin tosin menettänyt kaikki vaivalla treenaamani lihakset, mikä oli ihan valtava shokki silloin ja harmittaa se vieläkin. Se oli ekan lapseni hinta.
Vauva-aika oli ihanaa ja löysin itsestäni ihan uusia puolia. Huomasin kokevani paineita säännöistä ja ohjeista ja kun olin lukenut lasten unikoulukirjan totesin, että noin en ainakaan tee ja aloin kuunnella enemmän itseäni ja lastani. Se on kannattanut monin eri tavoin. Sen takia lapseni esimerkiksi osaa vetää rajoja ja ottaa omaa aikaa.
Toinen raskauteni oli puhdas vahinko, vaikka siihen mennessä olin jo ehtinyt vähän ajatella, että toinenkin olisi kiva. Pelkäsin kuitenkin uutta hyperemeesiä kuollakseni. Kun sitten tulin raskaaksi, olin ihan varma, että nyt mennään tekemään abortti. Sain nimittäin tietää olevani raskaana, kun se tuttu pahoinvointi palasi.
Onneksi neuvolassa oli ihana lääkäri, joka heti kuuntelutti sydänäänet ja otti ultran vaikka ei olisi tarvinnut. Näin pienen elämän mahassani, enkä enää pystynyt ajattelemaan sen lopettamista. Ja mistä maailma olisikaan jäänyt paitsi, jos kuopukseni ei olisi syntynyt tähän maailmaan.
Toinen raskaus meni samoissa merkeissä ja synnytyksen jälkeen olin ihan rikki. Tällä kertaa rakkaus ei syttynyt heti vaan se kasvoi yhteisten päivien myötä. Oma kehoni jäi vaillinaiseksi enkä tiedä palauduinko toisesta raskaudesta oikeastaan koskaan. Siksi en enää halunnut sitä helvettiä uudelleen ja minut sterilisoitiin.
Molemmat lapseni ovat opettaneet minulle aivan valtavasti. Enemmän kuin minä voin heille koskaan opettaa. Olen oppinut rauhoittamaan itseni, antamaan tunteiden mennä, hengittämään, liuottamaan omiin vaistoihini ja tulkintoihini mitä lapsiin tulee, olen ymmärtänyt sen mitä äidin rakkaus on…
Äitiyteeni on liittynyt myös elämäni pahin virhe, josta en ehkä koskaan toivu täysin, mutta opin sen kanssa elämään. Ajoin nimittäin kolarin, jossa lapseni sai aivovamman. Se oli se yksi huhtikuinen aamu, kun tiet olivat peilijäätä. Mä mokasin isolla ämmällä. Saimme kuitenkin kuin ihmeen kaupalla tyttömme takaisin. Jotkut kutsuvat sitä ihmeeksi. Ainakin tiedän, että puolestamme rukoiltiin ympäri maailmaa ja ihmiset lähettivät tyttärelleni energiaa.
Neurologi kertoi sen johtuvan ainakin osittain siitä, että olimme eläneet aktiivisesti askarrellen, piirrellen, liikkuen ja leikkien. Sekä siitä, että lapseni aivot eivät olleet vielä kehittyneet niin pitkälle, että puhe ja kätisyys olisivat asettuneet paikalleen.
Tuo onnettomuus opetti monta asiaa. Pitää uskoa etiäisiä. Eli jos ajattelet, että pitää siirtää tuo tuoli ennen kuin joku kaatuu siihen, niin siirrä se. Älä jää miettimään pitäisikö vai eikö pitäisi. Pitää olla itselleen armollinen, ihan kaikkeen ei voi vaikuttaa. Pitää tarttua toimeen ja tehdä kaikki mitä voi, että pääsee eteenpäin. Pitää kertoa rakkaille joka päivä tai ainakin usein, että rakastaa. Sanoin ja teoin.
Olen myös nähnyt itsessäni äitiyden monet kasvot. Minussa vaikuttaa oma äitini, historiani, kokemukseni, oppimani asiat ja ne asiat mitä ainakin haluan tehdä toisin. Toisena päivänä voin olla seikkailija ja toisena lukutoukka. Pääasia on, että olen oma itseni myös äitinä.
Nyt minulla on kaksi upeaa koululaista, joiden kanssa saan jakaa tämän maailman kaikkine ihmetyksineen. He tulevat vielä opettamaan minulle paljon. Isointa tulee olemaan luopuminen ja irti päästäminen, kun sen aika on. Mutta rakkautta on päästää irti. Se on kuin pelastaisi villieläimen ja vapauttaisi sen sitten takaisin luontoon. Käydä säännöllisesti sitten katsomassa, että vieläkö eläin muistaa sut ja kyllä ne aina muistaa. Pitää luottaa, että maailmassa pärjää ja toivoa, että olemme niin läheisiä, että välimme säilyvät elämämme loppuun asti hyvinä.
Äitiyden monet kasvot – Millainen sinun polkusi äitinä on ollut?
Äitiyttä ei tarvitse suorittaa. Riittää, että on läsnä, virheellinen ja silti niin tarpeellinen. Äitiys elää arjessa – ja ansaitsee tulla juhlittavaksi juuri sellaisena kuin se on. Olisi ihanaa kuulla millainen äiti sinä olet. Mitä olet oppinut ja mitä haluat vielä oppia lastesi kanssa? Mikä on parasta äitiydessä?
✨ Kiitos sinulle, joka kannat, kasvatat ja rakastat – olipa äitiytesi muoto mikä tahansa. Toivotan sinulle lempeyttä, valoa ja aikaa itsellesi. 💐
