Olen nyt osa-aikaisesti sairaslomalla. Olotila on paranemaan päin, mutta saliohjaukset tekevät vielä tiukkaa ja kauhean montaa tuntia ei päivässä vielä jaksa töitä tehdä. Raskauteni on ottanut kovemmin kuin olisin voinut edes kuvitella. Huippukuntoni on laskenut rapakuntoiseksi ja jaksaminen on ollut kortilla.
Kaikista vaikeinta tässä kaikessa on ollut se, että lähes yliaktiivisuuteen taipuvainen minäni on joutunut taipumaan sohvaperunaksi. Pahimmassa vaiheessa olisin halunnut keskeyttää koko raskauden tai vain vajota pois. Toimettomuuteni ja paha olo, jonka takia jouduin siihen, johtivat lieviin masennusoireisiin. Niin ja olihan siinä vähän muitakin stressitekijöitä… niin monta muutosta, että en itsekään tajunnut niitä olevan niin paljon ennen kuin luettelin niitä yhtä haastattelua varten. Monet näistä muutoksista ovat olleet sellaisia mistä olen aina unelmoinut. Muutto maalle ihanan miehen luokse ja hevosten saaminen kotiin sekä tietenkin tuleva perheenlisäys. Unelmat eivät kuitenkaan aina toteudu siten kuin on ajatellut niiden tapahtuvan. Joskus saa sitä mitä haluaa ja saa sen ylimääräisen kuorman kera. Ihan kuin minulta kysyttäisiin, haluatko todella tätä. Jos haluat, mitä sitten aiot tehdä näille edessäsi oleville esteille. Luovutko unelmastasi vain koska se onkin vaikeampaa kuin olit sen kuvitellut olevan?
Pienenä tyttönä unelmoin omasta hevosesta ja katselin aikuisia naisia hevostensa kanssa kaihoten enkä mitään muuta halunnut kuin omaa hevosta. Myöhemmin unelma muuttuu omaksi paikaksi, jossa se hevonen voisi asua muutaman kymmenen metrin päässä minusta. Nyt kun minulla on se kaikki, en muista aina iloita siitä. Onneksi hevoseni pudottaa minut maanpinnalle ja nostaa minut takaisin unelmaani, joka kerta kun nousen sen selkään.
Nämä asiat eivät ole tulleet ilmaiseksi. Oman hevosen takia olen joutunut luopumaan monesta shoppailureissusta ja tekemään koko elämäni ajan töitä. Sitä mitä on ollut tarjolla, ei aina sitä mitä olisin halunnut. Aikaisia aamuheräämisiä on ollut enemmän kuin pystyn muistamaan, mutta onneksi auringon nousun aikaan onkin kauneinta ja hevosten hiljainen rouskutus on lähellä valaistumista.
Nyt olen joutunut luopumaan omasta unelmakropastani saadakseni perheen. Samalla meinasin luopua myös mielenterveydestäni, koska en kyennyt töihin enkä jaksanut välittää mitä ympärillä tapahtuu. Syyllisyys omasta kykenemättömyydestä on ollut välillä kova. Siis eihän tämän maailman terveysintoilijat ja personal trainerit koskaan väsy. Eihän? Me olemme kuitenkin myös vain ihmisiä ja joskus elämä heittää enemmän kuin yksin jaksaa kantaa. Neljä kuukautta on mennyt enemmän tai vähemmän kotona märehtiessä ja potiessa. Nyt kun olo alkaa helpottaa ja kykenen jo vähän tekemään hommia tunnen, että vaikka vielä on pitkä matka edessä, niin tämä kannattaa. Minulla on ihana mies, hevoset kotona, maailman parhaat asiakkaat ja paras työ, mutta ennen kaikkea tulen kohta äidiksi. Treenaamaan pääsen ja ehdin kyllä. Unelmakroppani saan takaisin viimeistään sitten kun tämä kääpiö on syntynyt. Nyt vain salaa haaveilen, että pääsisin takaisin salille jo ennen synnytystä.
Olen varmasti tuottanut joillekin pettymyksiä tänä aikana. Se ajatus tuntuu itsestä pahalta, mutta en voi sille enää mitään ja pyydän anteeksi niiltä, jotka ovat kokeneet näin. Toivon heille kaikkea hyvää ja suuria onnistumisia. Samalla toivon, että nämä kokemukset ovat tehneet minusta jälleen kerran paremman ohjaajan, että ymmärtäisin paremmin miltä tuntuu kun elämä heittelee.
Kiitän jälleen kerran kaikkia ymmärryksestä ja tuesta. Ne ovat olleet todella tärkeitä. Kiinalaisen sananlaskun mukaan ei ole väliä sillä kuinka monta kertaa kaatuu, vaan sillä kuinka monta kertaa nousee ylös. Upeaa maanantaita kaikille!
